Maalaan ja teen keramiikka kotonani Parkanon Alaskylässä. Työhuoneeni on yksi vanhan talomme huoneista. Maalaan pääasiassa levyille, kuten vanerille ja mdf:lle. Vaikka rakastan kankaita ja erityisesti pellavaa muissa yhteyksissä, en valitse sitä silti maalauspohjakseni, koska se ei sovi työskentelytapani vauhdikkuuteen ja voimallisuuteen. Vanerin sileällä pinnalla väri liikkuu vapaasti ja pohja on tukeva alusta ilmaisun raisuudellekin. 

En välitä täydellisyyden tavoittelusta. Välitän siitä, että on olemassa jokin riittävä - puolinainen ja että voin sen tuntea hyväksi ja kauniiksi. Olen kiitollinen kaikesta mitä on, vaikka joskus hetket ovat kylmiä tai mustia, sillä kylmä saa viileänkin tuntumaan lämpimältä ja mustan jälkeen harmaakin muuttuu sävykkääksi.

 
Maalaukseni tulevat yllätyksinä. Suhteeni väreihin ja maalaustekniikoihin on jopa lapsellisen innostunut ja avoin. En etsi sääntöjä enkä ohjeita. Etsin uusia tilanteita, keskusteluja ja kokoonpanoja. Ilahdun, kun saan asiat toimimaan tai ristiriidat ratkaistua. En myöskään etsi täyttä harmoniaa, vaan sitä, että värit ja muodot voivat puhua keskenään toisiaan ymmärtäen ja toisilleen merkityksen antaen. 
 

Savesta teen pääasiassa ja mieluiten makkaratekniikalla maljakoita. Muodot syntyvät työn edetessä luonnollisesti savea tuntien. Savea työstäessä olen oppinut herkästi tuntemaan käsissäni sen ominaisuudet ja sen, mihin se muokkautuu ja mitä se jaksaa. Tuottaa suurta mielihyvää, kun voin työskennellä niin, että on tasapaino minun ja saven välillä. Savi ei määritä yksin sitä, mitä esineestä tulee, mutta minä en myöskään pakota savea muotoihin, mihin se ei halua.

Suhtaudun antaumuksella ja palolla pintaan. Pinta on syvyyden peilikuva.